Tarina menee niin kenen silmin sitä katsot ja kenen kertomaa se on.

 
Tämä on viimeinen kuva, viimeinen päivä jossa kaikki ovat autuaan tietämättömiä mitä kohta tulee tapahtumaan...

Onnellinen mitä on olla onnellinen? Onko se vain se läikähdys joka tulee myöhään illalla, kun kaikki jo nukkuu tai varhain aamulla, kun heräät ja näet asioita ja ihmisiä joita rakastat?

Onko onnellisuus jatkuva tila, voiko joku väittää olevansa onnellinen yleisesti?

Muistan omaa onnellisuuttani siten, että hypetin ennen usein asioita, ihmisiä enkä antanut minkään asian vetää mieltä alas. Nyt tiedän miksi, koska pelkäsin tätä tunnetta jota nyt nyt tunnen jatkuvasti ja sitä, että alan jossain vaiheessa pelkäämään onnellisuuden tunnetta, koska se ei ole jatkuvaa ja putoaminen sieltä on joka kerta yhtä hirveää.

Kymmenen vuotta. Rakensin itseni itseäni aikuiseksi, äidiksi ja naiseksi miehelleni jolle en ollut sitä mitä aina toivoin hänelle olevan, jota hän oli minulle. Ilma jota hengitän, kaikkeni, osa minua. MINÄ en ollut mitään, suuret kulissit jotka hajosi ja tomuttui. Tälle hetkelle löytyy monta tarinaa, riippuu siitä keneltä kysyt. Ainut totuus kaikkien tarinoissa on, että se loppuu.

Putoaminen johonkin hyvin pimeään paikkaan oli se paikka josta lähdin yksin kulkemaan.
Tänne on tullut ihmisiä mun luokse, jotkut on piipahtaneet ja tuoneet jotain, jotkut jotka ei tienneet, että olin täällä etsivät tien tänne ja kulkevat sitä mun kanssa ja sanovat, että kohta päästään täältä pois. Uusi vanha sielu, toivon, että valo tulee eikä vain huijaa ja lähde pois.
Joka päivä laitan tänne kulissit, koska täällä on myös kolme pientä. Ne on mun ja ne on täällä tahdostaan riippumatta. Koitan saada niin hyvät kulissit rakennettua ettei niiden taakse näe, koska sitä pimeää ei kuulu lapsen nähdä.

Mietin mitä olen tänään.

Olen äiti, olen nainen, olen ystävä.
Olen hajalla, olen katkera, olen väsynyt.
Olen vahva, olen kylmä, olen lämmin.
Nauran, itken, huudan, hymyilen, puhun. Hengitän.

Olenko onnellinen?
En, koska en uskalla.